Tilaan ja siellä olemiseen liittyy aina jonkinlaisia valtapositioita. Jotkut ovat niitä, joilla on avaimet tilaan, toisille on annettu lupa puhua ja tuottaa sisältöä, joillakin on paikka osallistua. Nämä asemat ja osallistumisen paikat voivat vaihdella ja muuttua, mutta ne on hyvä tiedostaa, kun ollaan rakentamassa aidosti yhteistä ja avointa tilaa jokaisen osallistua. Osallisuutta edistää kokemus, jossa ihminen voi vaikuttaa itseään ja ympäristöään koskeviin asioihin (Rouvinen-Wilenius 2014, 51).
Ihmiselle osallistuminen ja sosiaalinen oleminen on luonteenomaista. Vaihtelua on ihmisten välillä siinä, kuinka paljon sosiaalisuutta kaipaa, mutta jokainen tarvitsee sosiaalista kanssakäymistä ja toisten ihmisten yhteyteen hakeutumista jonkin verran. Sosiaalisuutensa ansiosta ihmiset voivat laajentaa toimijuuttaan ja toimintansa mahdollisuuksia yli yksittäisen yksilön rajojen (Tuomela & Mäkelä 2011, 87). Joukossa on mukavampaa toimia ja olla, ja joukossa on voimaa. Hyviä esimerkkejä tällaisesta sosiaalisuuden voimasta on mm. nuorten ilmastoaktiivien mielenilmaukset, jotka eivät ole jäänyt näkymättömiin, sekä esimerkiksi me too -liike, joka sai voimansa paitsi yksittäisistä tarinoista myös valtavasti massasta, jota ei voinut ohittaa.
Ihminen kasvaa sosiaalisuuteen ja kiinnittyy erilaisiin ryhmiin. Pikkuhiljaa rakentuu ajatus itsestä erilaisten yhteisöjen osana tai erilaisten tilojen toimijana. Ihminen sosiaalistuu vastasyntyneestä asti: osa saa tälle matkalle enemmän rakennusvälineitä, osa vähemmän, mutta monenlaista teitä on mahdollista päätyä toisten joukkoon ja aktiiviseksi kansalaiseksi, toimijaksi ja yhteiskunnan palaseksi. Tämä pyrkimys ja taipumus toimia yhdessä on nimetty jopa lajityypilliseksi piirteeksi ja edellytykseksi ihmislajin menestymiseen maapallolla (Tuomela ja Mäkelä 2011, 89).
Yksilön kokemukset eri elämänvaiheissa vaikuttavat itsetunto yhteiskunnallisena toimijana. Mikäli aktiivisuus ja rohkeus toimia ovat alentuneet, voi avuksi olla vahva kansalaisyhteiskunta ja erilaiset julkiset palvelut, joilla jokaista pyritään pitämään mukana. Perinteisesti sosiologisessa yhteiskuntakäsityksessä yhteiskunnan rakenteita on pidetty yksilön toimijuutta vahvempana (Kotiranta & Virkki 2011, 114). Tällä tarkoitetaan sitä, että rakenteen ohjaavat yksilöä. Tämän vuoksi ajatellaan, että yksi yhteiskunnan tehtävä on tarjota toiminnan paikkoja ja tiloja kansalaisille. Yksilön ovat toimiessaan subjekteja ja valitsevat itselleen sopivat kohdat toimia: kaikki eivät ole kiinnostuneita samoista asioista, joten on hyvä, että tiloja ja toimia on monenlaisille ihmisille. Erilaiset mahdollisuudet lisäävät toimijuuden tunnetta ja sitä kautta hyvinvointia.
Kansalaisjärjestön paikka yhteiskunnassa
Erilaisella yhdistystoiminnalla ja ihmisten omaehtoisella järjestäytymisellä on Suomessa pitkät perinteet. Meillä on vuosikymmeniä aktiivisesti toiminut useita herätysliikkeitä, raittiusliike, työväenliike, nuorisoseuraliike, harrastajateatteritoiminta, kansan- ja työväenopistot, kyläyhteisöt, vapaapalokunnat ja osuustoiminnat. (Kurki 2011 57.) Ihmiset kokoontuvat yhteisen aatteen tai toiminnan pariin. Osa yhteisöistä on löyhempiä, osa tiiviimpiä.
Kansalaisjärjestöissä toimimiseen liittyy vahvasti ajatus vapaaehtoisuudesta ja yksilön omasta kiinnostuksesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että pelkkä yksilön aktiivisuus riittää. Ihmiset ovat lähtökohtaisesti erilaisia liittymään erilaisiin ryhmiin ja toimintoihin, ja juuri ne, jotka ovat vaarassa syrjäytyä ja jäädä yksin, eivät välttämättä ole kaikista aktiivisimpia etsimään itselleen ja ympärilleen yhteisöjä ja erilaisia paikkoja toiminnalle. Tällöin on tärkeää, että erilaiset ryhmät, yhteisöt ja järjestöt tekevät myös tietoisesti työtä sen eteen, että niiden pariin on helppoa tulla ja niihin voi osallistua helposti.
Kansalaisille avoimen toiminnan organisointi vaatii jonkinlaista osaamista, yhteisöpedagogiikan tuntemista, viestintään panostamista sekä oman toiminnan avointa esittelyä kaikille kiinnostuneille. Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että toimiakseen järjestössä täytyisi jokaisella yksilöllä olla pedogogiset opinnot tai muodollinen pätevyys toimia osana ryhmää. Tarkoitus on vain tehdä näkyväksi sitä usein näkymätöntä järjestötyötä, joka esimerkiksi säännölliseen toimintaan tai uusien osallistujien paikalle löytämiseen liittyy. Mikään toiminta, ryhmä tai järjestö ei pysy käynnissä ilman tietoisia toimia. Toimintatavat eivät synny itsestään vaan niiden eteen täytyy tehdä työtä ja niitä täytyy ylläpitää.
Yhteisösuunnittelu
Yhteisöjen kehittämisessä on kyse resurssien oikeanlaisesta käytöstä ja kohdentamisesta (Savolainen 2011, 161). Suunnittelussa on kyse myös vallan käyttämisestä (Savolainen 2011, 161). Tällä tarkoitetaan sitä, että suunniteltaessa toimintaa rajataan sitä, mitä tehdään ja mitä ei tehdä, päätetään siitä, milloin ja missä kokoonnutaan ja millaista sisältöä toimintaan tuodaan. Tällainen valta on osin myös vastuuta: joku ottaa omaksi tehtäväkseen kehittää ja suunnitella. Usein järjestöjen kehittäminen ja toiminnan suunnittelu on kuitenkin avoimempaa, yhteisöllisempää ja vähemmän byrokraattista kuin julkisten instituutioiden kehitys- ja päätöksentekotyö.
Osallistava kehittäminen onkin juuri sellaista kehittämistä, jossa on tavoitteena yhteiseksi koetun päämäärän saavuttaminen. Kehittäminen liittyy usein ympäröivään yhteisöön ja siinä esimerkiksi puutteellisiin palveluihin. Edellytyksenä on, että kehittäjät tuntevat oman toimintansa tai alueensa identiteetin ja ne tarpeet, joita siinä on. (Savolainen 2011, 163.) Tällöin on ensiarvoisen tärkeää, että suunnitteluun osallistuvat juuri ne, joita asia koskettaa, eivätkä esimerkiksi pelkästään viranomaistoimijat tai toimintaympäristöä tuntemattomat toimijat. Jotta ihmiset löytävät itselleen mielekästä tekemistä ja yhteisöjä, täytyy niiden olla relevantteja juuri niille yksilöille.
Ulkokohtainen toiminnan suunnittelu, vaikka se olisi tehty miten hyvin, ei toimi, jos suunnittelussa ja kehittämisessä ei ole kuultu niitä ihmisiä, kenelle toimintaa järjestetään. Tästä hyvä esimerkki oli erään hankkeen valmistelu, jossa haluttiin lähteä kehittämään kehitysvammaisille uusia harrastusmahdollisuuksia. Kun alueen kehitysvammaisia kuultiin ja heidän tarpeitaan kartoitettiin, kävi ilmi, että suurimmalla osalla kalenterit olivat aika täysiä. Hankevalmisteluun haastatelluilla oli jo karaokea, bänditreenejä, uintia, erilaisia kerhoja, tanssia jne. Mikäli hanketta olisi haettu kuulematta siihen odotettuja osallistujia, olisi toimintaa ollut vaikea järjestää ennestään täysien kalentereiden ja kiireiden keskelle.
Tämä älköön säikäyttäkö ketään, joka olisi kiinnostunut tekemisestä tai osallistumisesta, vaan tehköön vain näkyväksi kaikki ne tasot, joilla voi toimia: osallistujana, järjestäjänä, innostajana, koordinoijana, yksilönä muiden yksilöiden joukossa. Kaikkea ei tarvitse osata: joku osaa päivittää tapahtumat Facebook-sivulle, joku tuo mukanaan hyvää tuulta, joku osaa keittää hyvän kahvit, joku jaksaa neuvotella vuokrasopimuksesta jne. Jokaista tarvitaan, ja jokaisen henkilökohtaiset resurssit, tarpeet ja osaamiset muodostavat sellaisen yhteisön, joka elää ja on jäsentensä näköinen.
Yhteiskunta
Oikeusministeriön kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmassa (2003–2007) todetaan, että vapaaehtoistoiminnalla ja vertaistuella on suuri merkitys suomalaiselle yhteiskunnalle (Saari & Pessi 2011, 27). Ohjelmassa tarkennetaan, että ne eivät korvaa julkisen vallan sosiaalista vastuuta, mutta täydentävät sitä tavalla, jolla on erityinen merkitys kansalaisten vaikeissa elämäntilanteissa.
Hyvä ja toimiva yhteiskunta perustuu kansalaisten keskinäiseen luottamukseen sekä luottamukseen kansalaisten ja vallanpitäjien välillä. Toimivassa yhteiskunnassa on erilaisia vastuita: julkisella vallalla omansa ja kansalaisilla omansa. Julkinen valta hoitaa omaa vastuutaan, vastaa kansalaisten perustarpeista, turvallisuudesta ja sellaisista palveluista, jotka ovat välttämättömiä hyvään elämään. Vapaaehtois- ja järjestökentälle jää silti merkittävästi työtä kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseen. Aina erilaisten toimijoiden merkitystä ei ole nähty, mutta nykyään se jo tunnustetaan. Erilaisten vastuiden jakautuminen edellyttää niiden tiedostamista ja avointa tunnustamista.
Lähteet
Kurki, L. 2011. Sosiokulttuurinen innostaminen yhteisötyössä. Teoksessa Ruuskanen, P. T., Savolainen, K. & Suonio, M. (toim.) Toivo sosiaalisessa, Toivoa luova toimintakulttuuri sosiaalityössä. UEF: Unipress.
Oikeusministeriön kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma 2003-2007. (Julkaisuarkisto Valto)
Rouvinen-Wilenius, P. 2014. Kohti osallisuutta - mikä estää, mikä mahdollistaa. Teoksessa Jämsen, A. & Pyykkönen, A. (toim.) Osallisuuden jäljillä.Pohjois-Karjalan sosiaaliturvayhdistys.
Pessi, A. B. & Saari, J.2011. Auttaminen kilpailukyky-yhteiskunnassa. Teoksessa Pessi, A. B. & Saari J. (toim.) Hyvien ihmisten maa, 15-39. (Theseus)
Savolainen, K. 2011. Sosiaalityö toivon luojana. teoksessa Ruuskanen, P. T., Savolainen, K.& Suonio, M. (toim.)Toivo sosiaalisessa, Toivoa luova toimintakulttuuri sosiaalityössä. Helsinki: Unipress, 147–164.
Tuomela, R. & Mäkelä, P. 2011. Sosiaalinen toiminta. Teoksessa Kotiranta, T., Niemi, P. & Haaki, R. (toim.) Sosiaalisen toiminnan perusta. Helsinki: Gaudeamus, 87–112.